Tämä on ensimmäinen tänne kirjoittamani tekstinpätkä.

Usein puhutaan ensivaikutelmasta, kuinka se saattaa vaikuttaa ihmisten mielipiteeseen sinusta vielä pidemmänkin tutustumisen jälkeen. Tässä tapauksessa luon itsestäni varmasti hyvin masentuneen kuvan, mitä kyllä olenkin, mutta vain tällä hetkellä.

Usein sitä masennuksissa koittaakin hokea itselleen, että tämä kestää vain hetken. Harmi vain, kun ei voi tietää milloin se sisälmyksiä ruhjova hetki on ohitse. Rintakehään painaa. Pala on kurkussa. Aivot ovat horrostilan partaalla, kuin luonto loppusyksystä.

Kirjoitan tätä parin bentso-pillerin voimin. Halusin akuutin pakokeinon, mitä se ei kuitenkaan ole. Vapaapäivisin käytän suuren osan pienestä palkastani alkoholiin. Sekään ei ole viisasta. Todistelen itselleni sen olevan keino nollata kuluneen viikon taakat. Viikonloppu ilman viinaksia tuntuu humpuukilta, minkä sisimmäsäni tiedän typeräksi asenteeksi. Alkoholi on kaksiteräinen miekka: saatat saavuttaa hetken euforian, mutta seuraana/seuraavina päivinä joudut kohtaamaan demonisi kahta kauheampina. Koen raittiuden vaikeaksi tässä muutoin sekavassa maailmassa.

 

Sain viimeisillä minuuteilla töissä kuulla pomoltani suoraa puhetta. Puheen volyymi ei kyllä täyttänyt normikeskustelun kriteereitä. "Olet liian hidas (vittu")" "aina säädät jotain omiasi (saatana!)" "mistä me sulle maksetaan oikein palkkaa (perkele!)". Teen töitä 9e/h. Koen, että suoritukset mitä minulta vaaditaan kuuluisi väh. 15e/h "true ammattilaisille". Myönnän tekeväni virheitä toisinaan. En ole täydellinen, mutta parhaani yritän. Siksi se tuntuukin pahalta, kun itsensä likoon laittaminen ei vain riitä. Eriasia olisi, jos en edes yrittäisi.

Olen firmassani alinta kastia: oppisopimuslainen. Muut osaavat jo hommansa ja ovat pomon kanssa hyvää pataa. Minä arkana pyörittelen asioita parhaani mukaan peläten, milloin seuraavat huudot tulevat. Ne usein tulevat kun vähiten osaa odottaa. Kokonaisuus ei merkitse. Pienemmätkin virheet ovat kuin firma joutuisi niistä konkurssiin. Onnistumisista ei palkita. Vain keppiä, ei porkkanan kanttiakaan.

Ystäväpiirissäni kuulen usein kommnetin "lähde sieltä paskalafkasta!". Ymmärrän heidän tarkoittavan hyvää, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Kapitalistisessa maailmassa raha on kaiken A & O. Uutisissa hoetaan YT-neuvotteluista ja irtisanomisista useammin, kuin että huomenna sataa vettä. Tunnen työttömiä nykyään enemmän, kuin työssäkäyviä. Toisinsanoen, töihin pääsy ei ole itsestään selvyys. Skenaario irtisanotumiselleni olisi jokseenkin seuraava: työt ohi --> karenssi --> ei rahaa --> uusi ahdinko. Ojasta allikkoon, pitäisi vain päättää kummassa rypeikössä kestää paremmin.

Koin päässäni toivonpilkahduksen. Se vain tukahtui ajatuksesta, millaista paskaa joudun huomenna kestämään. Tämä ei ole pessimismiä, vaan puhdasta realisimia. Minulla nimittäin on jo tiedossa seuraavan päivän työtehtävät ja kenen kanssa joudun niitä toteuttamaan...

Joku saattaa sanoa tähän "nosta kissa pöydälle ja puhukaa asiat puhki!". Tiedän vallitsevan työilmapiirin ja en usko sen kehittävän mitään muuta, kuin uusia konfikteja. Vetäydyn mieluummin omiin maailmoihini. Varjoihin tarkkailemaan asioiden kulkua.

 

Olen päälle parikymppinen herkkä mies, enkä oikein tiedä, mikä minusta sittenkin pitäisi tulla isona. Toivottavasti ainakin... Iso